Ulkoilua ja jälleen viikkosynttärit

Pojat täyttivät tänään 6 viikkoa. Alkavat olla aika korstoja jo. Saku painaa noin 1400g ja Sakke 1200g. Molemmilta sujuu jo kävelyn lisäksi juoksu ja monenlaiset hyppyhepulit. Painiminenkin ilmeisesti on kivaa ja siihen kuuluu nykyään jo varsin kovaääninen murina. Vihaisia petoja! :D

Tänään pojat pääsivät ensimmäistä kertaa ulkoilmaa haistelemaan. En ole niitä täällä oikein viitsinyt ulos viedä kun ei omaa pihaa ole ja muutenkin maasto on ollut kovin märän ja kuraisen oloista. Nyt alkoi kuitenkin jo näyttää sopivan kuivalta ja ilma oli muutenkin mitä mahtavin aurinkoinen kevätilma. Niinpä pojat pistettiin häkkiin, häkki autoon ja paineltiin Ulvilaan ulkoilemaan. Kovasti tuntuivat tykkäävän eikä uutta ympäristöä aristeltu yhtään. Kovin kauas pojat eivät vielä uskaltautuneet mutta paimentamista riitti silti kun kaikkea olisi pitänyt maistaa. Pieni oksien ja ruohon maistelu on vielä sallituissa rajoissa, mutta kun myös istutukset ja kaninpapanat olisivat maistuneet niin hieman piti paimentaa sopivampaan suuntaan.

  Saku löysi pihalta pääsiäisruohoa

Ja Sakelle maistui pieni keppi :)

Koitettiin ottaa pojista myös ensimmäiset hienot seisotuskuvat. Onnistuminen oli vähän kyseenalaista. Pojat eivät tahdo oikein seistä ryhdikkäästi vielä kun kaikki tassut ovat menossa eri suuntiin. Tässä nyt kuitenkin jonkinmoiset 6-viikkoiskuvat pojista:

Sakke 6 viikkoa

Saku 6 viikkoa

Pojat alkavat olla jo niin isoja, että tuntuu, että niillä on jo omat luonteet, mielilelut ja erikoisuudet. Saku on täysin epäröimätön, kaikkialle tunkeva pyylevä nallekarhu, joka nukkuu selällään ja pitää muovisten asioiden pureskelusta. Sakke taas on toisinaan hieman harkitsevampi filosofi toisinaan taas väsymätön taistelija, joka painissa selättää isokokoisemman veljensä. Onhan se hienoa, että pojat kasvavat ja niiden touhuja on oikein ilo seurata. Toisaalta kuitenkin koko ajan lähestyy se hetki kun noista pienistä pörröpedoista pitää luopua. Kaksi viikkoa enää. Niin se aika on vierähtänyt. Huh. Onneksi kaikki on mennyt todella hienosti ja kasvattajanurani on siis alkanut varsin mukavasti lähes pelkästään positiivisissa merkeissä. (Kasvattajanurasta puheenollen, kasvattajanimeni oli tämän kuun koiramme-lehdessä anottujen listalla) Pitää nyt koittaa vielä viimeiset hetket nauttia poikien seurasta ajattelematta sen kummemmin etukäteen tulossa olevia mahdollisia itkuja. Vaikealta se silti tuntuu. Miten muka voin pärjätä ilman näitä suloisia naamoja?